Runokirjan (jonka nimeä en vielä kerro!) runot ovat alkaneet jo elää ilman minua.
Olen tarkastanut versioita ja etsinyt virheitä ja huomaan
että löydän runoista jo ihan muuta kuin mitä mietin
kirjoitushetkellä.

Runot siis ovat jo irtautuneet minusta.
Ne eivät ole enää minun vaan vapaita runoja joita voi jo lukea
ilman, että ajattelee, että juuri minä olen ne kirjoittanut.

Se antaa myös vapauden lukijalle, toivon.
Ei tarvitse miettiä, miten suhtautua kirjoittajaan, vaan voi nauttia runoista ilman
että miettii, mitä minulle niistä sanoo.

Ensimmäistä kertaa huomaan, että siirryn taka-alalle, en nouse enää
itse estradille, parrasvaloihin, vaan siirryn taakse, jotta
runot saavat etusijan. Minä annan niille tilan.

Kansikuva on valmis.
Paino lähestyy.
Jännittää.

Tämä antaa mulle myös elämän.
Huomaan, että koko alkusyksy on mennyt runojen kanssa.
Ilman niitä en olisi tässä. En olisi jaksanut itseäni
ja tätä kaikenaikaa vellovaa tunnetta siitä, että elämä on
välillä niin helvetin tuskaista. Mutta nyt niistä syntyy kukka.

Jaksakaa odottaa siis vielä hetki.