joku virsi soi päässä
lapsuudesta opittu
ehkä unohdettu
melkein kokonaan...
kunnes sielu muistaa
ennen kuin sanat muistuvat
tai melodia
urkujen parvella laulavat naiset
ja minä itken
itken muiden vuoksi
lintujen jotka ei lennä
ja minä itken
itken sinun vuoksesi
sinä et enää elä
sillä elämä on pelkkää juoksua
vuorten rinteitä päin
jos jäät jälkeen jos pelkäät
et saa enää kiinni elämää
ja minä itken
itken tänäänkin
sillä sinä et elä
sinä juoksit niin kuin minäkin
juoksit paljon korkeammalle
ja minä vain alhaalla odotin
sinä korkealle korkeammalle
Meillä oli silloin lehmiä
minä istuin ja odotin penkin päässä
pienellä sormella oli kiva näprätä
ja rapata maalia lämpöpatterin päältä.
Odotin äidin jo tulevan
navetan aika oli oma aikayksikkö
odotin valojen sammuvan
pihalla kiilti vain pieni vesilätäkkö.
Vuodet kului, kasvoi kakarat samassa
lappu odotti pöydällä koulusta tullessa
keitä kahvit, ota pullat pussista
olen pesemässä uudessä navetassa.
Ja ratio soi, tuli puhdasta jälkea
hetekan päällä oli mattopesula
ja kuopuksella tehtävä tärkeä
vaali perheen autojen puhtautta.
Aina oli pullaa ja kakkakkaata
ja veljellä pino aku ankkoja
ja kun samassa huoneessa mentiin maata
piti näyttää kellosta valoa.
piti tehdä retki
eväineen pyörineen
tammen alle
vihreiden lehtien valtakuntaan
somasti katettuna
ruutuliinalla
elämä
alku ja loppu
suhde joka kukoistaa
ja se typerä ero
jonka takia ei ole enää ehjä
vaivun hämärään valoon
jonka viimeinen liekki
värähtelee jo levon tarpeesta
haluan olla vielä kerran
kokonainen
arvostettu
ehjä
ennen kuin suljen tämän kannen viimeisen kerran
vanhenen huoneesta toiseen
ulos kävellessä vanhus
joka jokaista askelta etsii
mutta palata ei voi
ei kukaan avaan vaikka koputtaa
siinä elämä on tasapuolinen
kaikille
astun kellarista
kun kirkon kellot aloittavat
surumarssin
kylän toisella puolella
mustissaan
kulkevat surujoukot
itkijänaiset
arkunkantajat
kun minä kävelen sisälle tupaan
lumista
harsonvalkeista höytyvistä
kirjoitan ikkunaan
viimeiset sanani
sinulle
minä olen yksin
punaisissa kengissä
lätäköiden yllä
tanssin keijukaistanssia
sateenvarjojen alla
juoksen tönien pukuherroja
kuinka monta sateenvarjoa
mahtuu sateiseen Helsinkiin
kuinka monta lasta niiden alle
juosten
linja-auton takaa
uskaltaa lintukin laulaa
ja pilvien välistä
paistaa aurinko
se sama
joka lättyjä lasten kirjassa
kuiskaus
olet hiljainen puhe
ilman vastaanottajaa
tai räiskyvä nauru
keltaisella hetkellä
ennen kuin ovet suljetaan
ennen lukkojen helinää
kuinka monta kertaa
olen yksin pimenevällä tiellä
alaston
ei kotia, ei matkaa
kuinka moni tällä tiellä jatkaa
kuinka monta kertaa
herään vieraaseen maahan
ääneen kaikuun
ilman sanoja
ilman rakkautta
pelkkä yksinäinen elämä
jonka aikana sadat pisarat lyövät ikkunaan
ja luukut hakkaavat ruutuihin
ja olla ihan hiljaa
olla yksin
yksinäinen
ilman pelkoa rakkaudettomasta tilasta
